Naisten liigan tasosta

Antti O. Arponen sohii muurahaispesää, kun kertoo Pääkallon blogissaan oman näkemyksensä naisten salibandyn tasosta. Jatketaan sohimista.. 

Blogissaan hän ehdottaa joukkuemäärän pienentämistä kahdeksaan ja sitä kautta nelinkertaista sarjaa eli pelejä tulisi yhteensä 28 kappaletta. Onko joukkuemäärän vähentämin varma tae sarjan tason nostoon? Varmasti osittain näin tulisikin käymään, mutta kehittämällä alempia sarjoja saataisiin varmasti kilpailua kovemmaksi. Yksi oikean suuntainen askel otetaan jo ensi kaudella, kun naisten I-divisioona muuttuu yksilohkoiseksi ja joukkuemäärä putoaa kahdella. Ensi kaudella joukkueita on sarjassa 12. I-divisioonan kulut nousevat ja muutamia sarjasta luopumisia nähdään taas. Tämä on varmasti oikea suunta, sillä alempia divareita kehittämällä alkaa varmasti tulevaisuudessa liigankin taso nousta. Ensi kaudella I-divisioonaan lähtevät mukaan ne joukkueet, joilla on taloudelliset mahdollisuudet pelata myös liigaa, joten sarja tulee toimimaan hyvänä ponnahduslautana pääsarjatasolle. Kun kilpailu alemmalla tasolla kiristyy, niin se tulee varmasti näkymään myös naisten liigassa – ei todellakaan kaudessa tai kahdessa. Ehkä välimalli eli kymmenen joukkueen sarja olisi hyvä ensimmäinen askel, sillä I-divisioonassa pelaa tällä hetkellä paljon nuoria ja kehittyviä joukkueita ja niitä tullaan näkemään myös jatkossa liigakentillä.

Arponen myös kertoo, ettei osa pelaajista täytä huippu-urheilijan kriteereitä. Tässä osutaan hyvinkin oikeaan, mutta onko vika noissa pelaajissa vai jossain muualla? Ehdottomasti liigastatuksen saa liian helposti. Olisiko valmentajilla syytä miettiä asiaa? Otetaan esimerkki: Valmentajan pitää valita kahden pelaajan väliltä. Pelaaja A on erittäin taitava, mutta laiska harjoittelija, kun taas pelaaja B ei ole taidoiltaan hyvä, mutta erittäin tunnollinen harjoittelija. Kumman pelaajan valmennus valitsee? Suurin osa valmentajista valitsee pelaajan A, koska menestyminen on niin tärkeää. Tällä valinnalla onnistuu samalla pudottamaan pohjan omilta sitoutumisvaatimuksilta.

Monessa seurassa ei valmentajilla kuitenkaan ole minkäänlaista valinnan mahdollisuutta, vaan liigarinkiin pääsee mukaan vaan ilmoittautumalla.

Yksi ongelma on valmennuksen tasossa eli mistä saataisiin riittävän hyviä valmentajia joukkueelle? Tällä hetkellä naisten liigassa on vain muutama ansioitunut valmentaja. Tässä vuosien varrella on kuullut muutamia ”kauhutarinoita”, että naisten joukkue savustaa valmentajan ulos, koska naama ei miellytä tai aletaan vaatia liikoja pelaajilta. Kauden alussa pelaajat suostuvat monesti kaikkiin sitoutumissääntöihin, mutta kauden edetessä aletaan lipsua ja joku pelaajista jopa lähtee kesken kauden viikoksi tai kahdeksi lomamatkalle. Moni valmentaja tekee toisen työpäivän salibandyn parissa ja palkinnoksi pelaaja lähtee kesken pelikauden lomalle tai priorisoi muuten vaan kaiken yksityiselämänsä ehdoilla. Jos kyseinen pelaaja ei saa seuraavassa pelissä peliaikaa, niin sitten uhkaillaan seuran vaihdolla tai pahimmassa tapauksessa aletaan juonia valmentajan pois potkimista.  Motivoiko tämä valmentamaan naisten liigaa?

Hyvä keskustelun avaus Arposelta ja toivottavasti tästä kehkeytyy jotain hyviä ideoita koko naissalibandyn kehittämiseksi. Pääkallon kommenttiosastolla on jo syntymässä hyvää keskustelua asiasta.